Elokuvahistoria on täynnä klassikoita
Elokuvaa kutsutaan usein seitsemäksi taiteeksi. Kuusi muuta taiteenlajia ovat maalaustaide, kuvanveisto, musiikki, kirjallisuus, teatteri ja arkkitehtuuri. Elokuva on siis ihmiskunnan kaikkein nuorin taidelaji. Se on yli satavuotisen historiansa ajan aikana käynyt valtavan kehityksen ja noussut maailman suosituimmaksi taiteenmuodoksi.
Kaikki elokuva ei tietenkään ole viihdettä, ja erityisesti amerikkalaisessa elokuvaperinteessä taiteella on usein sivurooli, sillä tärkeintä on luoda viihdettä. Euroopassa sitä vastoin elokuvaan on aina suhtauduttu vakavasti juuri taiteen muodossa. Erityisesti Ranskassa, Italiassa ja Saksassa on vahva taide-elokuvan perinne, jossa on vaikuttaneet kuuluisia ohjaajia, kuten Ranskassa Bresson, Godard, Maille, Marker, Truffaut, Renoir ja Resnais. Italiassa suuria nimiä ovat olleet Antonioni, Fellini, Pasolini, Rosselini, De Sica. Saksassa taas kuuluisia ohjaajia ovat olleet Fassbinder, Lang, Riefenstahl ja Herzog. Neuvostoliitto oli taas erityisen kuuluisa kokeellisista ohjaajista, joita edustavat esimerkiksi Pudovking, Dovchenko, Vertov, Eisenstein, Paradzhanov, Klimov ja Tarkovski.
Kaikilla näillä edellä mainituilla ohjaajilla on toisistaan poikkeava tyyli, mutta heidän elokuvillaan on tästä huolimatta jotain yhteistä. Nimittäin kyky tuottaa lukematon määrä elokuvahistorian klassikoita, joita elokuvan ystävät, ja elokuvaopiskelijat ja -ammattilaiset katsovat ihastuksissaan sukupolvesta toiseen. Näiden ohjaajien elokuvat edustavat kuitenkin vain pientä osaa kaikista tehdyistä elokuvista, mikä tarkoittaa sitä, että jokin tekee toisesta elokuvista ikimuistoisen, kun taas toisen roolina on katoaminen historiaan.
Palkinnot eivät tee klassikkoa
Moni lukija on saattanut seurata Oscar-gaaloja, jotka nykyään televisioidaan ympäri maailmaa. Tosin edes televisioita ei nykyisin tarvita, vaan riittää, että katsojalta löytyy käytetty ja toimiva iphone, jolla seurata gaalaa.
Perinteisesti palkinnoilla on haluttu antaa elokuvantekijöille tunnustusta hyvin tehdystä työstä. Nykyään kuitenkin erityisesti Yhdysvalloissa Oscar-gaalat ovat puhtaasti elokuvateollisuuden markkinointia, jonka avulla pyritään myymään elokuvia ympäri maailmaa. Kyse on usein elokuvista, joiden tuotantoon on saatettu käyttää kymmeniä, jopa satoja miljoonia dollareita, joten on luonnollista, että niin suurelle investoinnille halutaan myös voittoa.
Kuitenkin elokuvahistoriassa raha tai suuret palkinnot eivät takaa klassikoksi pääsyä, vaan hyvin usein juuri kaupallisista flopeista on tullut kaikkien tuntemia klassikoita. Hyvinä esimerkkeinä voidaan ottaa esimerkiksi Citizen Kane tai The Shawshank Redemption. Ääriesimerkkinä voidaan nostaa esimerkiksi Tarkovskin Peili tai Solaris, joiden jakelua pyrittiin rajoittamaan Neuvostoliitossa kaikin tavoin. Toisaalta jotkin elokuvat saattavat jäädä historiaan vain siitä syystä, että ne ovat olleet taloudellisesti suorastaan surkeita.
Miten elokuvasta tulee klassikko?
Vuoden 2020 Oscar-kilpailuissa Terrence Malickin The Hidden Life ei ollut ehdokkaana yhdessäkään palkintokategoriassa, mutta tästäkin huolimatta monet kriitikot näkivät elokuvan välittömästi eräänä tulevana klassikkona, jota palvotaan mahdollisesti vielä parinkymmenen vuoden päästä. Miksi siis jostakin elokuvasta tulee klassikko tai peräti niin kutsuttu kulttielokuva? Yhtenä syynä on, että elokuva käsittelee sellaisia asioita, ja sellaisella tavalla, mikä menee tavallisen katsojan ymmärryksen yli. Nämä teemat saattavat hyvin usein olla hengellisiä tai muuten erittäin monimutkaisia ja moniulotteisia. Hyvin usein klassikoiden keskiössä on ihminen, mutta tapa millä ihmisyyttä käsitellään saattaa olla erittäin kompleksi. Hyvän klassikon tunnistaa siitä, että se on tarinaltaan universaali eli yleismaailmallinen. Se puhuttelee ihmisiä yli ajan ja ympäri maailmaa. Klassikko vaikuttaa katsojan tunteisiin ja saa pohtimaan asioita sekä näkemään itsessään ja maailmassa jotain uutta.
Reply